Yksin ja yhdessä, äänellä ja ilman

Tuolla fb:n kasvattajaryhmässä tuli puhetta koiran yksinolosta. Sellaisen koiran, jonka laumaan kuuluu muitakin koiria eikä vain ihmisiä. Tämä juttu kuuluu osittain tikulla silmään-kategoriaan eikä välttämättä vastaa kovinkaan hyvin alkuperäiseen kysymykseen.

Westie-vainaani oli tullessaan ainoa koirani/koiramme, ja se opetettiin kaikkien taiteen ja tieteen sääntöjen mukaan olemaan yksin ja tämä asia sen kanssa sujuikin aina. Koira osasi siis jäädä yksin ja olla yksin, mutta vaikeaa oli opettaa se odottamaan vielä se viimeinen hetki postilaatikolta ulko-ovelle ja etenkin ulko-ovelta tuulikaapin läpi eteiseen asti. Koira siis odotti eteisessä (käytössään sillä oli yksinollessaan eteisen lisäksi keittiö ja olohuone) ja vinkui, hyppi, pomppi ovea päin, haukkui, juoksi keittiön ja eteisen väliä. Oujee. Eikä se tehnyt sitä ihan heti, vaan se oli tammikuun lapsi ja vaikeudet alkoivat loppukesästä. Mikäs siinä, aloitettiin tehotreenit eli mulla oli tyyny, kirja ja eväät (mitään älypuhelimia silloin ollut) ja jäinkin kuistille. Koira oppi ihanan nopeasti, että turha huutaa, akka pysyy ulkona. Ulko-ovi olikin ollut vasta lämmittelyä, sillä se tuulikaapin ovi, voi herramunjee miten vaikea paikka se oli! Meidän tuulikaappimme oli tosi pieni, varmaan neliön verran ja pelkästään mun jalat on pidemmät kuin sen tuulikaapin pidempi seinä oli. Ahdasta siis oli ja tunteja paloi siellä tuulikaapissa, paikat puutuivat, kirjat vaihtuivat. Yks kaks jotain tapahtui ja mä pääsin postilaatikolta kuistille, ulko-ovelle, tuulikaappiin ja eteiseen ihan suorilta eikä koira metelöinyt! Se, että matto saattoi olla rullalla tai leluja kanniskeltu, niin se oli sivuseikka. Koira oli iloinen ja innokas, mutta se ei läähättänyt eikä piipannut tahi muutenkaan stressannut mun kotiintuloani.

Taimisto, kääsna, tuli meille, kun westie oli reilu nelivuotias. Sen yksinolotreeneistä ei ole jäänyt mitään muistikuvia, ei tainnut olla traumaattista meille kummallekaan (hihnarähjääminen oli sen erityisosaamista). Sen kanssa käytiin yhdessä westien kanssa ja erikseen treenaamassa, jos yhdessä niin treenattiin vuorotellen ja vuorotellen odottivat narun jatkona tai häkissä. Häkki olikin Taimiston, luontaisen erakon, taivas. Kyllä se halusi aina tulla mukaan, mutta alistui kohtaloonsa kiltisti.

Kun Taimisto oli eläkeläinen ja westietä ei enää ollut, tuli Piiruskin. Mä lähdin aamulla töihin, kävin ruokatunnilla kotona. Piirun kanssa treenattiin paljon kotona sisällä ja pihalla, Taimisto pääsi myös ihan mielenvirkistykseksi. Tässäkin tuli luonnostaan vuorottelua ja alkuun snautseri piippasi ja vinkui ja istui ja seisoi ja vaihtoi asentoa, mutta sitä kauemmin leikittiin Taimin kanssa. Jossain vaiheessa Taimisto alkoi käydä hihnalenkillä vain joka toinen päivä, aina se jäi nätisti kotiin.

Piiruskin on ihan omanlaisensa. Pyrkii suht vahvasti mukaan tajutessaan, että se on jäämässä jostain reissusta paitsi ja joku toinen koira pääsee. Myös mun perääni se ulvoo herkästi. Mies oli kyllä sanonut aiemminkin, että Piiru on jäänyt ulvomaan, kun mä olen lähtenyt kääsnan kanssa kaksin jonnekin, mutta kerran se luuli jääneensä ihan yksin, vaikka mä olin jäänyt kotiin. Koira istui kodinhoitohuoneessa ja alkoi ulvoa. Kuuntelin hetken vaikuttuneena, niin hienolta ulvonta kuulosti. Kun menin koiraa lähemmäs, se vain jatkoi rauhassa istumistaan ja ulvomistaan, kirjaimellisesti kurkku suorana. Puhuttelin eläintäni, puhuttelin toisen kerran, ei vaikutusta. Vasta kun seisoin ihan vieressä ja tuuppasin sitä jalallani, se lopetti hätkähtäen ja selvästi yllättyi, että koska sä nainen siihen olet tullut. Siihen loppui se ulvonta.

Mutta edelleen Piiruskinilla on taipumus ulvoa silloin, kun se kokee olevansa unohdettu ja hyljätty. Joka kerta kun poistun kotoa, se ei suinkaan ala ulvoa. Varmimmin se ulvoi silloin, kun lähdin pelkästään toisen koirani (kääsnan) kanssa ulos ja nykyäänkin silloin, kun menen pihahommiin eikä se pääse mukaan. Jos se kuulee tai muutoin vaistoaa, että mä olen lähellä mutta mun luokseni ei pääse, se todennäköisesti alkaa ulvoa. Mulla oli ennen pieni köydenpätkä, nykyään hernepussi, jonka heitän koiran lähelle lattialle, kun ulvonta alkaa, jos olen itse silti sisällä (esimerkiksi pitempi hiljainen aika yläkerrassa saattaa tarkoittaa koiralle sitä, että se unohtaa mun oikeasti olevan saman katon alla). Pelkkä puhe (lue: kovaääninenkään meteli) ei yleensä auta, koska mun koirani pääsee ulvomalla jonkinlaiseen transsiin. Sitä kuplaa ei puhkaista pelkästään korvien kautta. Jos taas lähden ulos ja koira jää sisään ja alkaa samantien ulvoa, palaan kodinhoitohuoneen ovelle, jossa pamautan kämmenellä ikkunalasia ja karjaisen "ei!" Siksi karjaisen, että en avaa ovea ja palaa koiran luo, käyn vain antamassa palautteen. Toistaiseksi toimii ja ulvonta loppuu. Pelkkä karjaisu oven ulkopuolellakaan ei riitä, mutta tuo oveen tai ikkunaan pamauttaminen auttaa. En tiedä auttaisiko pelkkä oveen kolauttaminen, siihen tulee niin spontaanisti mukaan tuo aito ärsyyntyminen.

Pieniä yksinolotreenejä tulee arjessa ihan luonnostaan, ollaan sen verran menevää sakkia. Pieniä treenihetkiä (toko, dobo, yhdistelmä, aarteenetsintä) tulee myös suunnitellusti ja ex tempore ja koirat pääsevät hommiin vuorotellen. Sisällä treenataan ja leikitään eniten eteisessä ja olohuoneessa. Eteiseen näkee kodinhoitohuoneen portin väleistä, olohuoneeseen ei. Joskus tulee piippausta tai vinkunaa, kun toinen koira touhuaa olohuoneessa ja portin takana oleva vain tajuaa, että tuota toista kehutaan ja sillä on kivaa. Häiritseehän se! Mutta koskaan ei sieltä portin takaa pääse, ennen kuin on koira on sen verran rauhoittunut, että pysyy suunnilleen paikallaan eikä pidä ääntä. Joskus teen niinkin, että suoritusvuoro vaihtuu tarkoituksella tosi tiheään. Silloin on huvittavaa seurata, miten koirat vaihtavat sujuvasti vuoroa pienestäkin vihjeestä eli toinen menee vauhdilla portin taakse ja toinen tulee samalla pois eikä kumpikaan piippaa tai muuten elämöi, seuraavat vaan nenä portissa kiinni mitä toisen kanssa tehdään ja milloin on taas oma vuoro. Voi myös olla, että treenaan vaan toisen koiran kanssa, jos portin takana oleva ei rauhoitu riittävästi ja riittävän nopeasti, se menettää leikkihetkensä. Näin tapahtuu tosi harvoin enkä ole varma oppiiko koira siitä mitään, mutta ainakaan en palkkaa levottomuudesta ja huonosta käytöksestä.

Omakotitalossa kun asutaan, niin äänettömyys ei ole ollut tiukimpia kriteerejäni, vaikka sisällä (tai muuallakaan) ei turhaan haukuta ja huonolla käytöksellä ei saa juuri mitään aikaan. Westieni kanssa asuttiin useampi vuosi kerrostalossa. Fiksu piski oppi haukkumaan suu kiinni sisällä, jolloin sillä oli ikään kuin äänenvaimennin käytössä! Sain kuulla naapureilta myöhemmin, kun koiralla oli jo jonkin verran ikää, että useampikin oli ajatellut pennun nähdessään, että no niin, nyt täällä alkaa kuulua koiran haukuntaa. No ei kuulunut, ja sitäkin sitten ääneen ihmettelivät, että miksi se ei koskaan hauku. Westiellä oli niin iso motivaattori, että se opetti itsensä haukkumaan suu kiinni: pieni koira parka halusi nähdä ulos, mutta se onnistui vain kiipeämällä sohvan suht kapealle selkänojalle, jossa piti istua neljä tassua vierekkäin. Siinä sai istua ja seurata maailmaa, mutta siitä joutui saman tien alas, jos haukkui ääneen. Palkkio oli kohdallaan, joten homma toimi. Joskus joku koira meni niin läheltä, että westieltä pääsi haukahdus. Välittömästi se katsoi minua ja odotti tuomiotaan, että saanko olla vai komennatko pois. Oli se vaan välkky eläin.

Piiruskin sanoo myös vuf, kun naapurin pojista joku lähtee kouluun tai toiseen naapuriin tulee auto pihaan. Sen yhden vuffin saa sanoa, seuraavasta tulee palaute ja häätö pois eteisestä, jolloin koira ei enää näe mitä tapahtuu. Oltiin oltu jo pitkään hyvinkin seesteisessä tilanteessa ja homma toimi hienosti (koira sanoo ilmoitustyyliin vuf ja mä vastaan sanomalla "kiitos", jotta koira tietää mun huomanneen ilmoituksen ja vastuu asiasta siirtyy minulle), mutta viime viikot on olleet jotain ihan muuta. Tää pennun tulo sekoitti tota koiraa ja nyt opetellaan pennun kanssa miten meillä eletään ja snautserin kanssa muistellaan miten meillä elettiin ennen pentua ja pyritään jatkamaan sitä. Onneksi tämä mäyräkoiran alku ei ole innokas haukkumaan sisällä ohikulkijoita ja ulkoa kuuluvia ääniä, siksikin puutun Piirustuksen käytökseen hanakasti. Jos mun nyt tarttis muuttaa kerrostaloon, niin siitä tulisi ihan kamalaa, koska äänet ja ihmiset ja muut kulkijat tulisivat paljon lähemmäs kuin mitä ne ovat täällä haja-asutusalueella. Totuttaminen reviirin selkeään pienenemiseen olisi todella työlästä.

Meillä käy jonkin verran koirille vieraampaa väkeä ja hyvin usein koirat viettävät silloin aikaansa portin takana kodinhoitohuoneessa. Esimerkiksi lasten syntymäpäiväjuhliin tulee useampi autollinen väkeä ja kukin omalla aikataulullaan. Ensimmäiset vieraat haukutaan ja portin takana pompitaan, mutta kun kukaan ei reagoi koiriin, ne hiljenevät ja tyytyvät seuraamaan tilannetta ja lopulta menevät nukkumaan. Ihmiset tulevat ja menevät. Joskus koirat ovat lyhyen hetken suljetunkin oven takana ihan arkipäivän tilanteissa ja hiljaista siellä on. Joskus tulee vahva ilmoitushaukku, mutta sen kuittaan kiitoksella. 

Pentukin on ollut joitakin kertoja ihan yksin kotona. Mikään tavara ei ole liikkunut eikä lattialle ole ilmestynyt lätäköitä, koira ja sen peti on ollut lämpöisiä ja mäyrä on haukotellut ja venytellyt tullessaan vastaan. Suosiolla se on jäänyt sisään portin taakse eikä ääniä ole kuulunut mun ollessani pihalla tai tullessani kotiin. Alku on tosi lupaava! Vai olisiko tuo vaan nauttinut rauhasta ja hiljaisuudesta?

Mä tykkään koirista, jotka niin sanotusti viihtyvät itsekseen silloin, kun sen aika on. Aika on joka päivä ja moneen kertaan, esimerkiksi koirilla ei ole mitään asiaa yläkertaan (jossa meillä on makuuhuoneet), ei aihetta norkoilla ruokapöydän luona tai alla silloin kun ihmiset syövät, jos laitan ruokaa tai tehdään lasten kanssa läksyjä mä keskityn niihin hommiin enkä kaipaa koiria jalkoihin pyörimään. Joskus käyvät vilkaisemassa, että olisko meille jotakin, mutta jos ei ole, painuvat takaisin omiin hommiinsa. Tietäväthän ne, että joka päivä niille on jotain hommia ihmistensä kanssa.